Avainsanat: anteeksianto, elämä, ihmisyys, kiitollisuus, läsnäolo, sielu, tulevaisuus

Pikku hiljaa minä olen oppinut lentämään, sillä omat siipeni ovat alkaneet ottaa tuulta alleen ja voi että se on hieno tunne.

Kuinka moni teistä tuntee olevansa hukassa tai paremminkin sanottuna tuntee että on hukannut itsensä?

Minä voin ihan rehellisesti myöntää, ilman häpeää, että kadotin itseni.

Se hetki, kun itse tajusi ettei ole nauranut yli kahteen vuoteen oli aika pysäyttävä ja äärettömän surullinen hetki elämässäni.

Minä tunsin oloni yhtä tyhjäksi kuin Harry Potter siinä elokuvan kohtauksessa jossa Kuolon syöjä oli imenyt kaiken ilon ja elon kehosta pois.

Minulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko uhriutua tai selviytyä. Valitsin selviytymisen ja siitä se huuto sitten alkoikin.

Sieluun kaivautuneet haavani olivat täynnä inhoa, luottamuksen puutetta, turvattomuutta, puutteellisuuksia, syyllisyyttä, tuen puutetta ja suunnatonta kipua.

Nämä kaikki asiat minun tulisi saada purettua itsestäni ulos.

Ymmärrän näin jälkeenpäin miksi jokaista lihasta särki ja miksi käsissäni oli suunnatonta hermokipua yötä päivää.

Kun päästin irti kaikesta, niin hermokipu hävisi kahdessa viikossa ilman mitään lääkitystä.

Tämän jälkeen en ole ikinä epäillyt mielen voimaa.

Nyt ymmärrän myös miksi itsestään on pidettävä huolta ja miksi joskus on vain valittava toinen suunta jotta voi hengittää.

Tämän lisäksi minun täytyi opetella hyväksymään itseni sellaisena kuin olen.

Itseään kohtaan täytyy ja joutuu opettelemaan armollisuutta, ja koen että se on ollut vaikeinta.

Vaikeinta on antaa itselleen anteeksi ja sanoa, että minä olen hyvä juuri tällaisena kuin minä olen.

Tiedoksi teille, se on kuitenkin täysin mahdollista, ja loppujen lopuksi jokaisella meistä on vapaa valinta valita, sillä vain omaa käytöstään voi muuttaa.

Suosittelen kokeilemaan ja tutustumaan itseensä nimeltä

Minä

♥