Avainsanat: elämä, ihmisyys, kiitollisuus, koulu, opiskelu, tulevaisuus

Monesti sanotaan, että vaikeuksien ja haasteiden hetkellä ihminen ei näe sitä syytä tai tarkoitusta miksi näin on. Yleinsä siihen etäisyyden ja ymmärryksen ottamiseen tarvitaan oman kokemukseni mukaan liki viitisen vuotta. Kolme on liian vähän ja seitsemän liian kauan, sillä silloin olet jo viisastunut asian suhteen. Kuka sitä nyt nuorena uskoisi, että silloin vähäpätöisiltä tuntuvat päätökset voisivat vaikuttaa parinkymmenen vuoden kuluttua? Itse en ainakaan uskonut. Uskoin, että päätökseni kantoivat korkeintaan seuraavaan päivään tai maksimissaan, siis maksimissaan viikon.

Palataanpa ajassa taaksepäin kaksikymmentä vuotta.

Minun kohdallani vuosi oli 1996, kauan on aikaa siis, kun päätin äärettömän tyhymänä pitämäni ajatuksena silti lukea tarjotun ammattikorkeakoulu jatkotutkinnon, jota tarjottiin koulujen ja koulutusjärjestyksen murroksessa ja uudistuksessa. Nurisin koko vuoden, että ihan turhaan teen tämän ja mihinkään en ikinä tätä tarvitse mutta teenpä nyt kuitenkin. Koskaan en ole  jättänyt yhtäkään koulua kesken, tai venyttänyt valmistumisajankohtaa ja olen kuitenkin aina ajatellut, että koulutukset ja päästötodistukset ovat kuin pistäisi ittelleen rahaa pankkiin. Tämän suhteen olen aina ollut äärettömän tarkka ja pedantti sekä kunnianhimoinen.

Mutta oi, kuinka mahtavaa onkaan olla väärässä! Maailman paras tunne jos minulta kysytään.

Viime viikolla tuli tekstari ystävältä, että nyt on opiskelijavalinnat tehty, miten meni? Menin ihan lukkoon ja en edes muistanut, että mistä voin käydä katsomassa tulokset. Vihdoin kun pääsin sivustolle käteni tärisivät niin kolokosti, että siitä katsomisesta ja klikkailusta ei meinannut tulla yhtikäs mitään. Mutta siinä se sitten oli, iso peukku ja teksti, että sinut on hyväksytty niin itkuhan siinä tuli, kiitollisuudesta! Tärisin varmaan tunnin.

Itse en voinut hakea kuin yhteen yliopistoon koko suomessa, sillä pääsykoevaatimukset olivat erilaiset eri paikkoihin mikä toi kivan haasteellisen lisän asian suhteen. Minulla oli siis vain yksi oljenkorsi ja se riitti mutta jos en olisi 20 vuotta sitten lukenut tuota jatkotutkintoa ”jota en ikinä tarvi mihinkään” niin en olisi voinut edes hakea tähän.

Äärettömän kiitollinen kaikesta.

Saan kertoa sen tosiasian teille kaikille, että asioilla on tapana järjestyä ja aina kannattaa opiskella tutkintonsa loppuun saakka.

Nyt olen taputtanut itseäni ylpeänä olalle ja sanonut: hyvä minä!

Aina voi miettiä hetken, että tarvinkohan minä tätä joskus? Silloin on parempi valita se tarve kuin jättää valitsematta. Sillä yleinsä sitä silloin tulee tarvitsemaan mutta siihen voi mennä jopa kaksikymmentä vuotta.

Mielenkiinnolla ajattelen, että mitkähän tänä vuonna tekemäni päätökset vaikuttavat seuraavan kahdenkymmenen vuoden kuluttua kun olen eläkkeellä?

Elämä on.

Valintoja.

Ihanaa alkavaa viikkoa.

Vielä ehtii Tankarin perheristeilylipun arvontaan täällä blogissa ja instagramissa scarlets_walk.

Seuraavaksi lähtee jakoon Mustakari Memories 2016 lippuja perjantaille ja lauantaille, joten pysykäähän kuulolla!