Avainsanat: avioero, elämä, kohtalo, positiivisuus, tulevaisuus, ystävyys

Mikä siinä onkaan, että me itkemme aivan liian usein sen yhden, jos toisen suljetun oven perään?

Väkisin halutaan sitä mitä sen takana on. Kuvitellaan jälleen kerran että se on juuri se juttu mikä on parasta juuri minulle. Koetaan että elämä ja universumi on totaalisesti unohtanut juuri minut, ja että minulla täytyy olla eri jumala ja eri todellisuus kun minun tahtoni ei toteudu.

Kuulostiko tutulta?

Uskon, että siihen on syy miksi se ovi on ja pysyy kiinni, juuri minun nenäni edessä.

(Heikkona hetkenä en taas näe tätä näin kristallinkirkkaasti)

Sen sijaan, olen pyrkinyt ajattelemaan, että mitä jos avaisin ikkunan sen sijaan, että väkisin yritän ovesta sisään. Ehkä avaan kaksikin ikkunaa ja saan aikaan ristivedon.

Ehkä joudun kulkemaan kaupungin toiselle laidalle ennenkuin näen asiat selkeämmin, sillä joskus seistessä liian lähellä sitä vain ei näe metsää puilta.

Tänään tapasin erään uskomattoman kivan naisen. Siinä höpöteltiin tunnin verran, ja pystyin toteamaan että miten olemmekin kokeneet liki tismalleen samat asiat. Miten ajattelemmekaan tismalleen samalla tavalla ja miten monitehopakkauksia me molemmat olemme.

Vielä en ole päässyt siihen pisteeseen asti jotta voisin todeta kuten hän sanoi:

Näin kauan minulta meni tajuta tämä elämän helppous!

Hyvää päivän kulkua.