Avainsanat: ihmisyys, kieliopinnot, luottamus, pakolainen, pelko, ruotsinkieli, ulkomaalainen

Kävelin aamuyöllä baarista kotiin ja matkan puolivälissä sivuviistosta tuli mies. Näin, että oli ulkomaalainen mutta ei tummaihoinen. Hän hymyili siinä 03 jälkeen ja sanoi, että häntä ei tarvitse pelätä. (minulla ei käynyt pienessä mielessänikään, että minun olisi tarvinnut pelätä). Hän kysyi saiko hän kävellä siinä vieressä samaa matkaa? Hän sai kävellä ja jutustelun aikana kävikin ilmi, että hän oli Afganistanista. Asui, opiskeli ja etsi töitä. Niillä kellonlyömillä hänen kolmen vuoden aikana opittu suomenkieli oli huomattavasti parempaa kuin omani, jota olin parannellut baarissa.

Minä jaksan aina hämmästyä siitä kuinka maahanmuuttajat, työn perässä tulevat ulkomaalaiset ja pakolaiset oppivat yhden maailman vaikeimmista kielistä, kun oman kaupungin ruotsinkieliset eivät opi sitä 9 vuoden pänttäämisen jälkeenkään kuin välttävästi. Jokainen joka on käynyt ruotsinkielistä koulua 9-12 vuotta, tietää että tässä väittämässä on paljonkin perää. Tosin nyt on ongelmana, että lapset eivät osaa enää ruotsia koulussa kuin välttävästi, sillä kotona on monesti jakauma se, että äiti on suomenkielinen ja isä ruotsinkielinen jolloin kotikielenä on suomi ja ruotsin puhuminen kotona jää isän vastuulle. Tästä seuraa se, että päiväkodit ja koulu ovat enenevissä määrin kieltenopettajia, mikä ei ole taas tarkoitus. Kun kieli on heikko, vaatii se  koulumenestyksessäkin veronsa.

Melkein uskallan väittää, että kielikylpyläiset osaavat ruotsia paremmin kuin ruotsinkieliset, ruotsinkielisissä kouluissa.

Tuo hämästely on todistanut minulle niin monesti sen, että se on asenteesta kiinni mitä ihminen oppii, sillä jos on tahtoa ja halua niin mikään ei ole mahdotonta.

Nyt pyöräilemään.