Avainsanat: apu, avioero, avunanto, elämä, tulevaisuus, ystävä
Uskon karman lakiin, joka on syyn ja seurauksen laki. Vanha sanonta ”mitä kylvät, sitä niität” kuvaa tätä parhaiten. Jokaisen on elettävä oma karmallinen polkunsa, eli kohdattava omassa elämässään jo ennen syntymää asetetut haasteet. Sanotaan, että nämä haasteet ovat seurausta edellisten elämien valinnoista ja tapahtumista.
Nythän minä vaikeina aikoina sitten mietin, että jahas onpa kiva että edellisessä elämässä valintani ja tapahtumat ovat syy-seurausta tästä parin vuoden järjettömyydestä. Mietin monesti, että olenko ansainnut tämän kaiken paskan, samaten kuten ennen koin ansaitsevani ostaa itselle jonkun kivan vaatteen palkinnoksi jostain suorituksesta? En nykyään ansaitse mitään, ajattelen siten, että asiat tulevat tarpeeseen ja juuri silloin kun niitä tarvitaan. Oli se sitten hyvä kokemus, huono kokemus, kengät tai pullo skumppaa.
Kun oivalsin sen, että ne asiat, haasteet ja vaikeudet heitettiin suoraan eteeni siitä syystä, että joku tuolla yläkerrassa halusi katsoa että mitä minä aion tehdä asialle. Menenkö itseeni, opettelen ymmärtämään ensin itseäni, ja sitten toisia, vai olenko vihainen ja katkera ja jatkan kiukulla eteenpäin? Noita haasteita tuli välillä niin paljon, etten enää jaksanut olla kiukkuinen, sillä huomasin että se ei auta yhtään mitään. Oli päiviä kun en jaksanut ajatella mitään positiivista, saati negatiivistakaan sen puolin. Olin ja keskityin tuijottamaan ikkunasta ulos, ja muistan ajatelleeni että tämä ei voi olla pysyvä olotila ja elämä. Mitä tehdä kun ei vain huvita eikä jaksa?
Ei vain voi.
Jokaisen meistä, joka tahtoo kehittyä pyyteettömäksi muiden auttajaksi, täytyy kulkea oma karmallinen polkunsa, ja kohdata omassa elämässään juuri nuo, ennen syntymää asetetut haasteet. Sillä uskon vakaasti, että jokaisella meillä on oma tarkoituksensa olla täällä pallolla hengittämässä.
Mielestäni yksi suuri ihmisyyden mittari on se, miten suhtaudumme lähimmäistemme vaikeuksiin ja menestymiseen. Osaammeko vilpittömästi iloita ja onnitella ystävää silloin, kun on aihetta juhlaan? Vai koemmeko työkaverin tai ystävän menestyksen uhkana itselle? Aivan niinkuin se olisi jotain, mikä on minulta itseltäni pois. Entä jaksammeko tukea ystävää silloin, kun hänellä on vaikeaa? Vai jaksatko kuunnella kerran tai kaksi, ja se olla siinä. Itse pyrin muistamaan, että joskus sitä voi itse tarvita olkapäätä hyvinkin pitkään selviytyäkseen. Olen oman olkapääni antanut muutaman kerran yli vuodeksi käyttöön sitä tarvinneelle ja se on kannattanut, sillä heillä menee nykyään vallan hyvin. Ystäväni sanoikin minulle yli kymmenen vuoden jälkeen, että hän ei koskaan unohda sitä kuinka autoin häntä taannoin. Tuntui hassulta, sillä minä olin unohtanut, ja en ollut tajunnut kuinka suuri apu olin hänelle tuolloin ollut. Nyt ymmärrän, kun hän auttoi minua.
Pyytämättä.
Surullista on, että yllättävän moni meistä ei jaksa auttaa ja tukea toisia.
Toisen ihmisen todelliseen tuntemiseen on edelleen olemassa keino. Yhteydenotto ja kasvokkain puhuminen vailla naamioita ja facebookin hopeareunusta.
Se tuntuu aina yhtä hyvältä.
Kokeilkaa mitä tapahtuu, kun kysyt; mitä sinulle kuuluu?
Sieltä Pandoran vastauslippaasta voi tulla vaikka mitä yllätyksiä, mutta se on ainakin aitoa tavaraa.
– Scarlet –
Mielenkiintoista.
Itse tein eilen postauksen vetovoiman laista, paljon samankaltaisuutta. Käyhän mulkaisemassa 🙂
Taru: Asia on siis tapetilla. Minäpä käyn lukasemassa 🙂
Hyvää päivänjatkoa.